~¤ La Poesie de Mina ¤~

Olipa kerran, eräänä kauniina päivänä...

Laaksossa ei kovinkaan kaukana täältä nuori mies ja nuori nainen. Vastakihlautunut, naimisiinmenoa suunnitteleva pariskunta, jotka olivat suunnitelleet tulevaisuutensa täysin omien kuvitelmiensa mukaan.

Heillä oli lähes kaikkea, mitä kuvitella saattoi. Kaupunkijeeppi, purjevene, hyvät työurat molemmilla edessä ja takana. Hyvän koulutuksen turvin he olivat varmistaneet varallisuutensa ja se näkyi kaikesta mitä he tekivät.

Laajan tuttavapiirinsä turvin oli varmistettu myös se, että turvaverkkoa ei tulevaisuudessa tulisi puuttumaan, mikäli suunnitelma sattuisivat yllättäen kiepsahtamaan nurin kurin.
Kaikki oli hyvin järjestetty ja huolellisesti hoidettu.

Satumaassa oli kirjaimellisesti kaikki hyvin.

Vaan oli yksi asia, jota pariskunta ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi ja johon ei oltu siinä tilanteessa taloudellisesti osattu varautua.

***

"Tuota lasta ei saa olla olemassa."

Nämä olivat synnyinäitini ensimmäiset sanat isälleni samalla, kun mä opettelin hengittämään ensimmäistä kertaa.

Sisään.

Meidän ympärillämme oli kasa homeista vaneria.

Ulos.

Tätini mukaan sahanpuruntuoksu oli helposti aistittavissa.

Sisään.

Ehkä oikean uuden luominen teki senhetkisestä tilanteesta hieman kestettävämmän.
Niin oltiin kuviteltu etukäteen. Tämähän oli se teko, jonka kuului yhdistää kaksi kaiketi ikuisesti ja tiivistää niitä rakoja, joita väliin oli saattanut tulla. Oma vauva.
Yhteinen. Jokaisen normaalin perheen unelmanimittäjä.

Se, sekä vaalea kultainennoutaja, jolla olisi paljon tilaa juoksennella vapaana ja vahtia asuinkiinteistöllä rauhallista elämäänsä viettävää uusioperhettä.

12 hehtaaria.

Siinä olisi paljon vahdittavaa.

Pian heidän talonsa olisi lähes valmis.

Ja tilaukseen laitettu paketti oli saapunut paikalla pikkasen liian etuajassa.

Tosin väärä paketti tai vahinkotilaus olisi saattanut tässä tilanteeassa olla se oikeampi vaihtoehto.

"Mä en kestä sen suonia. Se sykkii liikaa.
Vie se pois mun luota, mä en halua sitä.
Mä haistan sen vääryyden, sillä on väärä veri.
Sen pulssissa on vikaa,
ei sen kuuluisi sykkiä noin kiivaasti.
Ei mun lasta viedä,
ei mun lasta viedä.
Vie se pois mun luota!
VIE SE PERKELE POIS MUN LUOTA!"

Ja siinä, sinua iäti rakastavan äidin ensisanat omalle lapselleen.
Kuinka mä tunsinkaan olevani tervetullut tähän maailmaan.
Rakkaus suorastaan pulppusi tuon naisen huulilla kuin kuohuviini tulisi tekemään parisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Niiden ommellessaan äitiäni takaisin kokoon mä parkaisin ensimmäisen kerran.
Se oli kuulemma ollut todella hiljainen synnytys, olivat jopa pohtineet äitini saavan lapsen syntymäkuolleena.
Myöhemmin eräänä kosteahkona iltana sain kuulla suorapuheisesti, että työntäessään minua ulos elämään äitini oli ajatellut varaavansa minulle jo hautapaikkaa.

"Kun niin kerran tehtiin jopa eläimillekin."

***

SIVA:

O'baby että mä olin kirottua kamaa.

Eikä stoori todellakaan loppunut siihen, vaan tietämättäni mä olin ajautunut niin merkillisin piireihin, etteivät läheiseni osanneet enää edes ihmetellä.
Kuudentoista vuoden ajan mä olin paennut sitä paskaa, mikä mua seurasi.

Kuuden.toista.vitun.vuoden.

Ja nyt näytti, että olin tehnyt itsekeskeisen pikku pakomatkani täysin turhaan.

Kun sä et koskaan voi paeta pois menneeltä vaika sä kuinka haluaisit. Sen tahmaiset kourat niinku nappaavat sut just siinä sekunnissa, kun sä käännät kylkeä ja unelmoit antavas kaiken olla. Menneisyys haistaa sut juuri silloin kun sä kuvittelet sen unohtaneen sut tyystin ja päästäneen susta irti. Mutta niinkuin sanonta kuuluu, ei kärpänen koskaan pääse irti tervapaperista.

Menneisyys on katala juttu. Se on kuin ovela pikku kiusanhenki jonka suurimpanan nautintona on toimia sun riivaajanasi ja yrittää peloitella sut hengiltä. Taas toisin kuin edeltä mainitun saa kuin saakin manattua takaisin sinne kitkerään hornanhelvettiin, johon se kuuluukin, ei menneisyyden kanssa leikitä selviytymisleikkiä yhtä helposti. Sen tuoreessa muistissa pysyy kaikki. Se kuinka monta tuntia sä nautit aurinkoa rannalla. Se millaisia sun arkiset päiväsi ovat. Se kuinka aikaisin sä heräät ja se mihin aikaan sä suljet silmäsi paeten sitä unten maille.

Se haistaa sun tuoksusi lähijunissa ja vaanii sua lenkkipolkujen varsilla tietäen hyvin sen suosikkireittisi, jota käytät harva se päivä.

Se on sun oma ja se tietää susta ihan kaiken.

Ei sillä ole väliä, että millä tavalla sä sun elämääsi elät. Ennemmin tai myöhemmin se löytää tiensä takaisin sun luoksesi ja syö sut pala palalta.

Ja silloin, kun sä suostutu luovuttamaan sisimpäsi sille.

Ei vittu, että sä olet silloin satimessa.

NYKYPÄIVÄ

Ullakon tuoksu oli tuttu jo entuudestaan.

Sen tummat, kalkkiutuneet pinnat olivat piinanneet mun muistiani jo vuosia ja nyt, löydettyäni tieni tänne pian äitini kuoleman jälkeen oli kuin tämä talo olisi syöttänyt niitä kiivaita muistojaan takaisin mun tajuntani sisään.

Mä kävelin hitaasti ylös ne portaat, joita pitkin oli aikoinaan ollut hauskaa laskea pulkkamäkeä vuosina, jolloin kelkkaa korvaamassa oli ollut oma persus. Isäni lempityönä oli ollut työntää mut alas niitä rappusia useammin, kuin oma muistini antoi minun edes ymmärtää. Se oli ollut silloin "meidän yhteinen leikki".

Lasketaan kuinka monta kertaa pikku Siva putoaisi alas ja kiipeisi takaisin ylös yhtä vastentahtoisesti isukin kehotuksesta. Muutoin luvassa olisi ollut raippaa ja sapiskaa.
Me tiedettiin jo alusta pitäen, ettei me oltu jouduttu mihinkään normaaliin perheeseen. Mun sielunveljeni ja minä. Ei normaaleissa perheissä kinasteltu vuosikausia torstai-iltaisin siitä, olisiko ensi viikonloppuna soveliasta mennä hierojalle tai ladeltu lattevia kommentteja siitä, kuinka salikortti olisi ollut perheessä tarvittu.

Toisinaan isällä oli tapana häipyä pois viikkokausiksi ja mä muistan, kuinka äiti oli itkenyt jok’ikisenä iltana silloin, kun isä ei ollut tullutkaan takaisin kotiin.
Se lukittautui sisälle niiden riitojen kylvämään makuuhuoneeseen ja vaikka me tiedettiin, että se toivoi ettei me oltaisi kuultu sen kyyneliä oli niistä pian muodostunut meidän lapsuutemme soundrakki.
Onneksi mulla oli Zero, jonka kylkeen mä saatoin painautua aina silloin, kun todellinen elämä alkoi käymään liian raskaaksi ja kaipasin pakotietä kuin Liisa, joka sukelsi mielensä sisäiseen ihmemaahan. Mun ottoveljeni oli toiminut mun lapsuusvuosien idolina siitä asti, kun mä olin oppinut kävelemään. Pikkutyttönä mä olin rakastanut sitä poikaa, rakastanut kuin sisar armasta isoveljeä, jota mulle ei ollut koskaan siunattu.
Ainoa miinus vain oli, etten mä kestänyt sen huulia omillani.
Ei meidän täytynyt opiskella elämää sitä kautta.

Jopa jumala kertoi sellaisen "rakkauden" olevan väärin.

Mä tajusin koko tilanteeni nurinkurisuuden vasta ollessani yksitoistavuotias ja sinä yönä, kun talomme oli vaipunut hiljaiseen kaamokseen mä pakkasin reppuni, tungin makuupussin siihen kuuluuvaan koteloon, avasin pihatielle vievän ikkunan ja kapusin tikapuut alas. Pihatielle päästyäni mä aloin juosta eikä mieleeni olisi tullutkaan katsoa taakseni kun en mä nähnyt siellä mitään muuta kuin painajaisia. Oli aika jättää taakseni pahojen unien laakso ja katsoa, olisiko tuolla jossain tiedossa se ikuisen valon maa, josta äitini oli kertonut minulle ilta toisensa jälkeen.

Uninalle sai jäädä sängynpäälle jättämään viestiä mun poissaolostani.

Ullakko oli ollut lapsuusvuosinani myös mun oma pakopaikkani siltä kaikelta, mitä olin saanut niinä kiivaina vuosina kestää.
Myöhemmin sen oli muodostunut myös piilopaikaksi Zerolta ja tämän oikukkailta kosiskeluilta vääränlaisiin leikkeihin.
Vuosien myötä mä olin rakentanut sinne eräänlaisen oman pikku maailmani jonka olin kalustanut piirustuksilla, musiikkinuoteilla, suosikkikirjoillani joita olin saanut ostaa satunnaisilla viikkorahoillani sekä hajanaisilla mollamaijoilla. Mä olin rakentanut marttyyrinä sinne tietynlaisen oman pikku kirkon ja omaksi ihmetyksekseni se oli saanut jäädä koskemattomaksi vaikka vanhempani olivat aina tahtoneet riistää minulta pois kaiken muun.

Vuosi, jolloin Zero lähti oli ollut perheessäni varsinainen painajainen ja vaikka mä olin vanhennuttuani jo aiemmin päättänyt, etten seuraisi sen paskapään jalanjälkiä oli minun vuoroni häippäistä kotoa kaksi vuotta myöhemmin.

Pöydältä lattialle pudonnut kirjanen sai minut hymyilemään kyykistyessäni nostamaan sen lattialta ja vilkaistessani salamannopeasti sen kanteen. Nämä olivat muistoja niiltä ajoilta, kun kaikki oli näennäisesti hyvin ja kuumat kesäpäivät houkuttelivat minua lähtemään rannalle vilkuilemaan siellä aurinkoa palvovia kolleja.
Olin tuonut myöhemmällä iällä synnyinkotiini tarpeettomaksi jääneitä tavaroita ja koska tiesin, että nyt jo tuntemattomiksi jääneet vanhempani eivät tulisi sitä vastustelemaan, olin useasti muuttovaiheessa raahannut vanhalle ullakolle varmaan puolet omaisuudestani. Tällaiset kirjat olivat muistoja varhaisteinivuosistani, jotka olin viettänyt uudessa kasvattikodissani. Ne olivat olleet minun oma pikku salaisuuteni samalla tavalla kuin ullakolle rakentamani pyhättö oli sitä ollut ollessani pienempi.

Samaan aikaan kun ikäiseni pojat lukivat isiensä playboy ja hustler- lehtiä piiloissa edeltä mainittujen katseilta mä olin ahminut pääni täyteen isoserkultani varastettuja Harlequineja ja kuvittelin itseni punastelleen niihin tilanteisiin. Nuo olivat olleet ensimmäisiä merkkejä siitä, kuinka pikkutyttöminä oli jäämässä taakse ja minusta oli puhkeamassa nuori nainen.
Fyysisesti siis, henkisen kasvun olin tuntenut kokeneeni jo useita vuosia aikaisemmin, kuin muut minun ikäiseni tyttölapset.
Rankka lapsuus ja menneisyys ja sitärataa ei ollut pahemmin antanut minun viettää ylimääräisiä vuosia satujen ja tarinoiden maailmassa ja elämä oli opettanut jälkeenpäin, että ehkä siitä että en ollut saanut kunnollista lapsuutta oli ollut jotain hyötyäkin.
Ainakin näinä päivinä, jolloin jokaisen tuli pitää huolta vain omasta itsestään.

"Olipa kerran - jossain ei niin kovin kaukaisessa universumissa - todellisuus, joka paskoisi suuhusi ja musertaisi sinut alta aikayksikön, mikäli et osannut pitää siitä kiinni."

***

SIVA:

Se siinä tyypissä oli täyttä kultaa.

Se oli kuin Iscarioth, yhtä helppo saada kiinni ja saalistaa. Niin paljon meteliä se itsestään piti. Ja mikäs siinä, kun tarkemmin ajatteli - olihan sen elämä ollut täyttä loistetta siitä lähtien, kun Firma oli antanut sille ylennyksen ja antanut sen tulla tunnetuksi tuoden sen nimen meidän tietoomme. Hyvä se kyllä oli työssään, siitä sille oli kyllä annettava krediittiä. Harva jaksoi hoitaa hommia yhtä paatoksellisen kunniallisesti kuin tämä tyyppi, jos tuolla alalla nyt saattoi kunniallisuudesta pahemmin puhua.

Työtönpääsyn jälkeen sen elämä oli ollut täyttä luksusta. Kaikki sen kulut katettiin ja oltiin varmistettu, ettei siltä tulisi puuttumaan mitään. Poolobileitä, allasjuhlia ja yhtä sun toista. Kenenpä päähän tuollainen kuuluisuus ja maine ei menisi?
Tilastoissa luki, että alussa se oli ollut todella varovainen. Ei pahemmin liikkunut ulkona pimeän tullen paitsi työtehtäviensä vuoksi eikä silloinkaan yksin. Lisäksi se piti tarkkaa kirjaa rahankäyttönsä yksityisyydestä ja seurasi kaikkea liikettä internetin kautta.

Se ei vaan tiennyt sitä, että me oltiin seurattu sen menoja jo siitä lähtien, kun sen nimi ilmestyi pimeille listoille . Siitä lähtien kun meidän tietoomme oli tullut, että ne halusivat sen töihin. Raukkaparka. Ei meiltä päässyt piiloon tuosta vaan nimeä vaihtamalla ja hankkimalla vääriä tilejä. Edes muutto maan toiselle puolelle ei ollut edesauttanut sen suunnitelmia anonymiteetistä, sillä nykyisin meillä oli silmiä ja korvia kaikkialla. Kuka vaan saattoi toimia työntekijänä tai johdoshenkilönä A.N.T.I.lle.
Me oltiin kaikki ja kaikkialla. Meidän oli pakko olla. Sellaista todellisuus oli nykymaailmassa kun määränpäänä oli selviytyä tai tulla tapetuksi. Firman hääräillessä pimeää kuherruskuukauttaan hallituksen kanssa meillä ei ollut yhtään varaa lipsua omista tavoitteistamme. Ellemme sitten halunneet joutua luisumaan maan alle.

Parin kuukauden jälkeen se oli alkanut tulla vakuuttuneeksi siitä, ettei se tulisi jäämään kiinni työtehtävistään ja me huomasimme sen alkavan hellittää turvatoimiensa kanssa. Se alkoi jätättää eräitä tavaramerkkejä itsestään työpaikoilleen. hyvin siistittyjä ja steriilejä mutta niiden puhtaudesta huolimatta meillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät ne olleet sen omia.
Niissä oli aivan liikaa yhteneväisyyksiä että ne olisivat voineet olla kenenkään muun jäljiltä. Se pikku piru. Se saatana.
Ne siivosivat aina pois kaikki jäljet sen keikkojen jälkeen ja me oivalsimme, että se alkoi pitämään itsestäänselvyytenä sitä, ettei se tulisi koskaan jäämään kiinni teoistaan. Niin tiukasti me tiesimme sen luottavan systeemin toimintaan. Ja hitto, että mun oli pakko myöntää, se systeemi toimi.

"Olet sä varma että sä haluat saada tän tehtävän?"

Miehellä oli terävä, herkästi esiin työntyvä leuka ja suuret, siniset silmät. Sellaiset, joihin sä saattaisit jäädä pidemmäksi aikaa kiinni hetken mielijohteesta ja tehdä itsestäsi täyden ääliön uuden ihmisen edessä. Mä en tiennyt sitä entuudestaan, mutta tiesin tavasta, jolla se mittaili mua lierihattuisen katseensa alta, että se ei uskonut mun pystyvän hoitamaan edes niitä yksinkertaisimpia, arkipäiväisiä askareita. Sen vasemmassa kädessä oli paksu, Kuubalainen sikari, jonka sakea haju sai mut voimaan pahoin ja toivomaan, että mä voisin lähteä pois toimistosta mahdollisimman äkkiä.

Mä vihasin tupakointia yli kaiken.

Liioittelematta saatoin sanoa, että kaikki mun tuntemat kessuttelijat olivat olleet täysiä paskapäitä.

"Mä en ole koskaan ottanut vastaan mitään, mihin en uskoisi pystyväni. Ne lähettivät mut tänne. Sulla on puhelin siinä edessäsi, soita vaikka pomolle jos uskot niiden lähettäneen sisään väärän henkilön. Henkilökohtaisesti mulla ei juuri nyt olisi aikaa näille hommille, mulla on kissa ja kaksi kersaa vahdittavana ja just siinä on se syy, miksi mä olen täällä tänään. Maito kaupassa ei kasva puusta. Mutta jos susta tuntuu, että tämä on liikaa yhden naisen hoidettavaksi niin voin mä totta vie mennä poiskin. Ei siinä mitään. Mä olen suhteellisen kysytty tapaus nykyisin eikä mun elämä ole yhdestä keikasta kiinni."

Vastasin maltillisena selaillessani paksuhkoa tiedostovihkoa edessäni ja pieni hymynkaarre pääsi huulilleni havaitessani äkillisen vaivaantuneisuuden, joka oli täyttänyt huoneen.
Ne halusivat mut tähän tehtävään. Miehet aina halusivat.

"Sähän puhut kuin sulla olisi kokemusta metsästyksestä. Mä pidän siitä. Mä todella pidän. Kyse on vaan siitä, että onko sulla kanttia ryhtyä tähän hommaan. Ok, sä tiedät säännöt mutta nyt sukelletaan niin syvälle hämäriin piireihin, että mä en oikein usko sun pärjäävän tässä.
Mä en usko niiden miesten kuuntelevan metsästävää vittua vaikka sulla olis miten paljolti kokemusta ajohommista. Ehkä mä kutsun paikalle Rodriquezin ja kysyn siltä, josko se olisi valmis uudelle keikalle."

Ja tuossa se taas tuli esille, meidän alallamme vallitseva sukupuolisyrjintä.

Tuo oli niin tyypillistä käytöstä miehelle.

Aina ne halusivat parhaan ja vaativat parasta. Vaan auta armias, jos tämä paras käytettävissä oleva keino sisälsi hitustakaan naisellista vetovoimaa.
Tässä oli lopputulos.
Tuhahdin mielessäni ja nostin katseeni papereista luoden haastavan katseen edessäni istuvaan mieheen. Tämä katsoi mua takaisin asiallisen tyynenä mutta mä vannoin aistivani pienen ivanpilkkeen tämän katseesta.

Rodriquez. Niinpä tietenkin.

Ottaen huomioon sen, etten mä tiennyt tästä miehestä muuta kuin sen, että se maksaisi hyvin oikeaoppisesti tehdystä työstä, tämä vaikutti tietävän aika hiivatinmoisia faktoja minusta. Muun muassa inhoni tuota edellä mainittua elostelijaa kohtaan.

Se oli taas yksi henkilö lisää siinä tupakoivien paskapäiden listallani.

"Sori että vaivasin. Mä kuvittelin teidän etsivän itsellenne sopivaa kandinaattia tähän hommaan. Suokaa anteeksi mikäli tuotin pettymyksen. Toivon todella, että löydätte pian etsimänne."

Vastasin siirtäessäni käsissäni olevan kansion takaisin työpöydälle ja pyörähdin koroillani kävellessäni huoneen läpi takaisin ovelle. Avasin sen ja kävelin tyynenä ulos huoneesta.
Mikäli minä en tulisi valituksi tähän työtehtävään tiesin, että se tulisi olemaan heidän menetyksensä, ei minun.
En todellekaan ollut valehdellut minua haastatelleelle miehelle sanoessani, että minun kyvyilläni oli muutakin kysyntää. Kalenterini oli täynnä kuun loppuun asti, mutta olin tullut paikan päälle pomoni kehotuksesta. Tämä oli ajatellut minun olevan kiinnostunut tästä kyseisestä tapauksesta koska se korreloi tietyllä tapaa oman menneisyyteni kanssa. Lisäksi olin ollut lisätienestien tarpeessa. Tämä oli yksi niitä harvoja duuneja nykyaikaan, jossa ei koskaan voinut ansaita tarpeeksi.

Mä en myöskään halunnut tuottaa pettymystä Lizalle ja Matildalle. Nämä olivat toivoneet tämän vuoden kevätloman olevan erilainen kuin edellisvuosina ja mä olin luvannut, että veisin heidän käymään synnyinkaupungissani ja sen jälkeen nykyisen kotikaupunkimme meriakvaariossa. Olimme viettäneet viime vuodet kotikaupunkimme huvitusten parissa mutta ymmärsin tyttöjen vihdoin kasvaneen sen verran vanhoiksi, että he tahtoisivat nähdä enemmän kuin vanhat tutut leikkipaikkansa.

Huokaisin korjatessani nutturaani ja tarkastaessani vaivihkaa vyötärövyölläni olevan Coltin. Aseistaan oli parasta pitää huolta. Niin ulkoisista kuin tappavistakin.
Toivottavasti Rodriquezista ei tulisi olemaan tuolle miehelle liikaa vaivaa.
Mietin vaivihkaa astellessani ulos rakennuksesta vilkkaasti liikennöidylle kadulle ja nostin tummat aurinkolasit takaisin silmilleni.

Tuosta työstä saatava palkkio todellakin olisi enemmän, kuin toheloinnin arvoinen.

***

ZERO:

Oli ollut aikoja, jolloin Kerrington city oli ollut täysin erilainen kuin nykyisin.

Se oli ollut hurskaan utopistinen unelmakaupunki, johon rikkaat yläväestön asukkaat olivat muuttaneet toivoessaan pääsevänsä pakoon viruksia - heidän kotikaduilleen kerääntyneitä prostituoituja ja kerjäläisiä, joiden jatkuvalle virtaamiselle ei näyttänyt tulevan loppua. Se oli rakennettu juuri heitä varten puhtaine lähiöineen ja kristallinkirkkaine rantoineen mutta nykyisin tuon entisen unelmakaupungin loisto alkoi olla jo takanapäin.

Rappeutuneet kapakat olivat seuranneet sopulien lailla poismuuttavaa populisaatiota jopa tänne ja vuosien saatossa tutut narkkari- ja huoraremmit olivat valloittaneet myös Kerringtonin ennen niin rauhallisen ja loistokkaan keskustan ja sen ympäristön. Nykyisin tuota unelmarauhaa saattoi nähdä enää lähiöissä, jotka olivat tarpeeksi kaukana asioista, joiden luettiin kuuluvan sivistyksen kehtoon.
Typerät houkat. Olisihan niiden kuulunut tietää, ettei mitään salaisuutta voinut pitää salassa tarpeeksi pitkään - oli se sitten kuinka kaunis tahansa.
Sinänsä se oli todella sääli, sillä tuo päättävien tahojen pikkuinen unelma oli ollut hullunkurisuudestaan ja epäuskottavuudestaan huolimatta hyvin suloinen ajatus. Miettikää nyt itse.

Millaista olisi elää kaupungissa, jossa rikollisuus ei vellottaisi avoimena kuten muualla maailmassa ja voisit päästää lapsesi ulos iltaisin vailla pelkoa siitä, etteivät nämä tulisi takaisin kotiin illalliselle?

Lapsista puheen ollen kaduilla liikkuessani olin kuullut huhuja siitä, että lapsuusaikojeni kultanuppuni oli muuttanut kersoineen takaisin huudeille.
Virnistin hieman muistellessani tuota punaposkista, tummahiuksista tyttöä.

"Annabelle. Suloinen 'Cellabelle. Mun lapsuuteni ainoa naispuolinen kaveri on siis päättänyt saapua takaisin kotiin. Mirdabelle, pikkuinen Christabelle. Kuuleman mukaan siskokulta on kasvanut aikuiseksi naiseksi jo ja on huhujen mukaan nykyisin aikamoisen Jezebell. Pitääkö tämä paikkaansa?"

Kysyin tutulta baarimikolta, joka hymyili minulle mukamas enkelimäisen viattomasti mutta jonka silmien takana leimusi tuli, joka paistoi murhaa.

ANNA oli jo tottunut minun leikilliseen ivailuuni hänen nimestään mutta tiesin paremmin kuin hyvin olevani yksi niitä hyvin harvoja ihmisiä, joilla oli oikeus harrastaa sitä.

"Näin ovat vuodet meitä kohdelleet, kultaseni. Jopa kadonneet lampaatkin eksyvät vihdoin kotiin."

Anna virkkoi pyyhkiessään baaritiskiä ja heitti minulle veikeän virneen joka paljasti minulle heti, että hän todellakin tiesi kuin tiesikin kenestä ja mistä me olimme keskustelemassa.

"Miksi sinä hänestä tiedustelet murmeli? Ettei vain jollakulla olisi ollut jo ikävä? Harvemmin sinua menneiden vuosien haamut tuntuvat kiinnostavan niin paljon, että minulta heistä kyselisit."

Murmeli. Sitä mä Annalle aina olin. Harmiton metsäneläväinen. Sylissä pidettävä, pehmeä, suukoteltava. Suloinen ja viaton pikku villieläin. Voi, jos hän vain tietäisi... Hymähdin itsekseni vaikka suupieleni taipuivatkin pieneen hymyyn tuosta kutsumanimestä.

"Voi kuule kulta, minulla on enemmän kuin omat syyni pitää yllä sisäistä tietopankkia tämän kaupungin elävistä ja kuolleista.
Sanotaanko vaikka nyt niin, ettei liika tieto voi koskaan olla haitaksi."

Virkoin kulauttaessani tuopin viimeiset pisarat kurkkuuni ja laskin sen pöydälle. Sormeni osuivat Annan omiin ja tämä tarttui minua ranteesta kiinni ja vetäisi lähemmäs itseään kuin salamyhkäisen liittolaisen.

"Mulla on kokemusta ihmisistä, jotka voisivat sanoa tuohon aivan jotain muuta. Jos siis vielä kykenisivät puhumaan.'' Hän vinkkasi silmää ovelasti virnuillen.

"Tällä alalla kuulee ja näkee kaikenmoista. Sä et ole kuule ainoa, joka tietää, miten äkkiä asiat voivat kääntyä hämärän rajamaille."

Tiesin paremmin kuin hyvin, mitä senhetkinen kaunis seuralaiseni tarkoitti, mutta en virkkanut mitään tämän äskeiseen tokaisuun. Olin jo muutenkin tunaroinut tarpeeksi viimeisen parin viikon sisään enkä todellakaan tahtonut aiheuttaa lisää ongelmia itselleni paljastamalla todellisia tarkoitusperiäni. Olin onneksi oman itseni pomo mutta se tarkoitti samalla myös sitä, että mulla ja vain mulla oli täysi kympin vastuu siitä, etten paljastaisi liikaa itsestäni vaarantaen samalla myös Annan kaltaisia viattomia sivullisia. Oli jo valmiiksi luojan lykky, että hänenkaltaisiaan ihmisiä oli vielä olemassa.

"Älä siitä huoli, Bella. Kunhan uteliaisuuttani kyselin. Olen alkanut oikeasti miettimään, että voisi olla hyvä aika alkaa kunnostaa välejä vanhoihin tuttuihini. Kelailla menneitä ja sitä rataa. Kasvattaa sosiaalista piiriäni."

Anna naurahti ja läpsäisi minua leikkisästi poskelle.
"Ai että sinäkö alkaisit muka sosialisoimaan. Siinäpä juuri alkaneen päivän paras vitsi"
Hän naurahti heleästi ja siirtyi hetkeksi palvelemaan vieressäni istuvaa asiakasta. Miestä, jonka mokkasiinit makasivat lattialla tämän tuolinjalkojen juuressa ja joka vaikutti muutenkin olevan joka tavalla hukassa.

Tänään oli todella köyhä ilta. Näytti siltä, että me olimme baarin asiakaspuolella kaksin. Annaan paikan hiljaisuus ei näyttänyt vaikuttavan tippaakaan, vaan hän palveli asiakastaan hilpeästi hymy huulillaan kuten aina ennenkin. Tiesin kuitenkin asian olevan todellisuudessa toisin ja saman asian painavan myös hänen mieltään. Jos tällainen hiljaisuus jatkuisi pitkän paikka menisi pian konkkaan. Annalla ja tämän sisarella ei kaksin riittäisi voimia pyörittää huonossa jamassa olevaa baaria. Kirosin hiljaa mielessäni antaessani katseeni vaeltaa intiaanihenkeen sisustetussa, hämärävalaistussa baarissa.
Ja piru että mä en antaisi vakiokantiselleni tapahtua sitä.

Enkä myöskään halunnut Annan kaltaisen kauniin naisen joutuvan kärsimään taas kerran.
Jos mulla vaan olisi parikyt tonnia ylimääräistä fyrkkaa mä olisin enemmän kuin valmis tekemään ystävälleni hyvän palveluksen, jonka tämä todellakin olisi ansainnut.
Piti pistää mieleen, että paiskisin jatkossa ahkerammin töitä.
Se tulisi olemaan hankalaa ilman Firman tarjoamaa suojaa ja tukea, mutta mä olin varma siitä, että tulisin onnistumaan. Mun piti vaan osata tehdä laskelmat oikein ja välttyä ikäviltä ylilyönneiltä.

***

SIVA:

Siivotessani ullakkoa etsiessäni sitä, jota saattaisin tarvita mikäli minut valittaisiin töihin Rodriquezin sijaan mä olin törmännyt vanhaan päiväkirjaani. Jokin siinä kirjassa oli kutsunut mut avaamaan sen ruskeat, nahkaiset kannet ja tässä mä nyt sitten olin; istumassa ullakkohuoneen pölyisellä lattialla - lukemassa kirjoituksiani menneisyydestä - todellisuuden ja sen huolenaiheet täysin unohtaneena.

"Kun sen huulet painuivat vasten omiani mä itse olin täyttä kultaa.
Kun mä tunsin sun huulesi ihollani tunsin sun tekevän mut käyttökelvottomaksi.
Sun käsissäsi mä olin kasa kissankultaa.
Ja ei vittu, että tämä kissankulta rakasti tuota kosketusta.
Se sisäinen tunne, joka sai sieluni laulamaan täytti kaiken sisälläni ja mä pystyin suorastaan tuntemaan sydämeni hyväilyt rinnassani. Kuin olisin ollut laukeamassa onnesta samaan aikaan, kun muu kehoni täyttyi paahtavasta kuumuudesta.

Mä katsoin syvälle sun hopeisiin silmiisi ja sä hymyilit mulle takaisin niin tietäväisen veikeästi, että se piku paholainen mun rinnassani oli sulaa. Mä tiesin sen, Sä tiesit kaiken ja enemmän jo valmiiksi eikä mun tarvitsisi kertoa itsestäni sulle enää mitään. Kuin sä olisit omistanut mut jo aiemmin - kun sä myötäilit mun kaulani lihasta ja nuolit paljaaksi kaikki ihoni yksityiset sopukat. Ja mä lankesin, ei perkele, että mä lankesin sun pauloihisi niin kauan, kun kaikki hyväily lupailisi mulle lisää huolenpitoa ja magiaa.

Ja mä roikuin niin kiivaasti sun välittämisessäsi, etten edes osannut aavistaa, että kaikki se kaunis loppuisi joku päivä tehden minusta jälleen sen tyhkän rasian, jonka sä pikakorjasit lyhyellä cameoroolillasi, joka niin lähellä ja kaukaisesti kukoisti minun elämässäni tuon tietyn hetken. Se vika minussa oli - kiinnyin aina täysin vääriin ihmisiin joita en koskaan oppinut -- tai saanut päästä - tuntemaan.

Ja niin mut oli sokaissut tuo pieni, hetkellinen välittämisen tunne ja onnellinen, vieläkin suonissani virtaava tieto siitä, että tavallaan mulla oli joskus ollut joku, joka välitti.
Nimetön pelastaja. Mun oma Zorro, mun Jean De Arc.
Niin kaunista, ei turhan romanttista ja juuri siitä mä pidin."
Nauroin kuivasti lukiessani vanhoja päivityksiäni, joita silloiset päiväkirjani kumpusivat sivu sivulta. Kuinka mä olin joskus voinut olla noin onneton tyttö? Uskonut rakkauden mahdollisuuteen? Rakastunut suunnilleen joka toiseen vastaantulijaan päätä pahkaa ja suunnitellut onnellista tulevaisuutta niiden muutamien kanssa, jotka olin saanut jollain keinolla jäämään vierelleni.
Tuollainen juuri olin silloin ollut. Noin nuori ja noin hemmetin naiivi. Mä olin lopettanut lapselliset harhakuvitelmani onnellisen lopun mahdollisuudesta heti sen jälkeen, kun tyttöjeni petollinen isähahmo oli viimeinkin lopettanut uhkailunsa siitä, että veisi huoltajuusasiat oikeuteen ja tajunnut jättää meidän lopullisesti rauhaan.

Tuntemattomat olivat elämän tiet, mutta mulle se oli opettanut, ettei miesten - tai naistenkaan - kanssa voinut olla koskaan täysin varovainen. Kaikki saattoi olla aluksi todella suloista ja kaunista, herkkääkin jopa. Oi sitä alkuhuumaa ja ah' sitä rakkautta. Loppupeleissä kaikki kuitenkin vaan satutti ja jätti sut likoamaan likatiskien kanssa. Parsimaan kokoon sitä särkynyttä myttyä, jota sä olit joskus pää pilvissä kulkiessasi viattomasti kutsunut sydämeksi.

Puhelin pirisi takintaskussani ja katsoessani sen näyttöä kirosin hiljaa mielessäni. Tietenkin tyttöni soittaisivat minulle kysyäkseen äitiään kotiin. Kuinka olin saattanut unohtaa ajankulun näin täysin?

"Hei muru. Tiedän. Anteeksi, olin juuri tulossa kotiin."
Linjan toisessa päässä Lizan huolestuneelta kuulostanut ääni sai minut soimaamaan itseäni siitä, että olin jäänyt vitkastelemaan. Ja että olin unohtanut jokapäiväisen soiton. Kuinka saatoin olla niin tyhmä? Tietenkin tyttöni huolestuisi, etten ollut ollut häneen yhteydessä. Minun keksintönihän koko soittohomma oli ollut.

Työni vuoksi tietenkin.
Työni vuoksi aina.
Katsoin huoneen toisella puolella lojuvaa vanhaa kaappikelloa ja pyöräytin turhautuneena silmiäni. Matildakin piti käydä hakemassa tarhasta vajaan tunnin sisään. Millainen äiti minäkin olin? Päivittelin mielessäni.
Parempi kuin omasi. Ole aina parempi kuin omasi.
Päänsisäinen ääneni muistutti minua.

Älä koskaan tuota tyttärillesi pettymystä.
Se jatkoi.

"Kuinka päiväsi on muuten mennyt?"
Kysyin yrittäen saada ääneni kuulostamaan mahdollisimman huolettomalta. Puhut nyt tyttäresi kanssa, nyt ei ole oikea aika alkaa muistelemaan menneitä. Muistutin itseäni ja hymyilin kuunnellessani, kuinka Liza selosti innokkaasti tämänpäiväisestä rantaretkestä, jonka hänen luokkaryhmänsä oli tehnyt.

"Kuulostaa mukavalta rakas. Olen kotona muutaman tunnin päästä. Haen ensin siskosi tarhasta niin keksitään sitten mitä syötäisiin illalla. Tai mentäisiinkö ravintolaan? Tiedän kulta, minäkin rakastan sinua. Nähdään pian."

Suljin puhelimen ja nousin ylös lattialta raskaasti huokaisten. Pakkasin päiväkirjan mustaan olkalaukkuuni ja heitin laukun olkani yli. Turha sitä asetta olisi tänään etsiä - en mä onnistuisi sitä kuitenkaan löytämään enää tässä ajassa. En muutenkaan voinut olla varma siitä, että kuinka kauan A.N.T.I. antaisi minun jatkaa töissä käyntiäni äitiyteni vuoksi. Olin jo aiemmin saanut kuulla siitä, että minun tulisi löytää itselleni perheystävällisempi työ. Joku sellainen, josta voisi aina työkeikan jälkeen puhua avoimesti kotona lastensa kanssa. Joku, josta ei tarvitsisi pitää matalaa profiilia ja jota ei tarvitsisi salata. Tiesin mielessäni, etten enää kauan saisi jatkaa valtion salamyhkäisimmän yrityksen leivissä - yrityksen, jonka olemassaolosta minulla itsellänikään ei tietenkään saisi olla minkäänlaista tietoa.

Sellaista oli palkka-agentin homma. Pimeää, satunnaista, salaista työtä.
Työtä, jota ei tietenkään ollut olemassakaan.
Eikä myöskään minua.

Ja niin oli hyvä.

Tiesin, että en helvetissä antaisi itselleni koskaan anteeksi, mikäli tämä työ vahingoittaisi omia rakkaitani millään tavalla. En edes halunnut miettiä tuollaista mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta se tunki väistämättä mieleeni aina silloin, kun minulle tarjottiin mahdollisia keikkoja.

***

ZERO:

Ilta oli jo laskeutumassa kaduille kun mä jätin hyvästit Annalle ja lähdin kävelemään silloista kotiani kohti. Hotellihuonetta, lomakotia - miksi sitä nyt pitäisikään kutsua. Olisin tietenkin voinut olla uhkarohkea ja tehdä visiitin kasvuvuosieni kodille, mutta mieleni ei tehnyt tehdä kierrosta sinnepäin tänään. Plus, jos siskopuoleni todellakin olisi maisemissa tämä tajuaisi minun saapuneen takaisin kaupunkiin. Enkä halunnut, että hän joutuisi murehtimaan siitä asiasta. Vielä. Mulla ei muutenkaan ollut montakaan hyvää muistoa tuosta hemmetin talosta ja kaikesta huolimatta se tulisi olemaan viimeinen paikka, jonka mä tulisin tsekkaamaan ollessani täällä.

Jossain viereisellä sivukadulla joku onneton trubaduuri soitti serenadiaan.

Romantiikka oli todellakin kaukana mun askeleistani kun mä kävelin eteenpäin katuja, jotka menneisyys oli raiskannut täysin ysi - nolla. Jos sä etsisit itsellesi jotain kauniita muistoja ja eksyit näille kulmille, niin silloin mä saatoin sanoa, että sä olit beibi täysin väärässä seurassa. Täälläpäin kaupunkia ei todellakaan ollut mitään kaunista enää näinä päivinä. Ei ollut ollut enää moniin, moniin vuosiin. Eikä muistaakseni enää silloinkaan, kun mä kyllästyin jatkuvaan hakkaamiseen ja sanalliseen mitätöintiin ottovanhempieni taholta ja päätin ottaa lopullisesti hatkat siitä helvetistä, jossa olin lapsuuteni elänyt. Eikä todellakaan ollut mikään ihme, että minusta oli vuosien saatossa kuoriutunut tämä ihminen, joka nykypäivänä satuin olemaan.

Tappaja.

Peto.

Palkkamurhaaja.

Ja tietenkin aina valmiina ottamaan keikan kuin keikan vastaan. Tietenkin.

Rahan vuoksi mitä vain kunhan se piti mut poissa kaidalta tieltä ja todellisuudesta. Niin sanottujen hyvien, viattomien ihmisten elämästä ja niiden murheista.
Mä tarvitsin fyffeä. Vittu, että mä tarvitsin sitä saadakseni omat velkojani karistettua pois kannoiltani. Se oli sentään asia, joka mun tuli tehdä laillisin keinoin ja kirosin itseäni muistaessani sen summan, jonka olin yhä auki eräille tietynlaisille tahoille.

Puoli vuotta kuivana muistutti minua olemassaolostaan.

Siitä ainakin sain olla tyytyväinen, että olin onnistunut kiemurtelemaan irti aineista ja saanut edes osan tästä elämänrähjästäni kasaan. Siitä sain olla ylpeä. En vieläkään ollut mikään mallikansalainen ja niin kauan, kuin jatkaisin töitäni, en tulisi sitä olemaankaan. Olin erittäin lainsuojaton kansalainen ja tiesin sen itsekin todella hyvin, mutta siitä sain ainakin olla ylpeä ja pysytellyt erossa pirin ja heroiinin houkuttelevasta kutsusta.

Hankalaa se oli yhä. Joka ikinen päivä muistutti minua menneisyydestä ja siitä, kuinka huumaavalta oli tuntunut, kun käyttämäni palkkarahat virtasivat suonissani. Kuinka täydellistä oli ollut kerrankin tuntea olevansa elossa. Ei tästä paskasta koskaan tulisi pääsemään eroon. Narkkari kun oli aina narkkari, vaikka kuinka yrittikin vakuutella itselleen toisin ja vannotti itselleen, ettei enää koskaan tulisi lankeamaan siihen saatanalliseen paskaan, joka oli kerran ollut kuin taivas.

Taivas.

Vittu.

Naurahdin kuivasti.

Ei mulle ollut luvattu mitään helvetin taivasta.

Helvettiin mä kuuluin ja sinne mä tulisin menemään sinä päivänä, kun kohtalo saisi mut kiinni ja mut tultaisiin tuomitsemaan elämäni aikana tekemistäni rikoksista ja kiputöistä.

"No rest for the wicked."

Mun iänikuinen motto ja slogaanini jo niistä päivistä alkaen, kun olin oppinut ymmärtämään tämän maailman menoa. Valitettavasti se ymmärrys oli saapunut elämääni aivan liian aikaisin. Aivan kuin "siskoni" tapauksessa, myös mun elämäni oli ollut kirottua heti alusta asti.

Ne löysivät mut hylättynä Ortodoksisen kirkon portailta. Kuin olisin ollut paholaisen lapsi, tai jotain muuta vastaavaa. Olen miettinyt sitä usein näin jälkeenpäin, miksi biologiset vanhempani hylkäsivät minut miltei kapalona toisen uskontokunnan kirkon edustalle, vaikka he itse olivat kristittyjä kuin mitkä.

Mikä sai heidät jättämään minut jälkeensä. Ulkoisesti kun olin kun kuka tahansa normaali lapsi, hieman vain muita hiljaisempi luonnoltani. Sellaista hiljaisuutta vaan ei havainnut mussa enää näinä päivinä. Kuiva, töykeä tai juro voisi sopia mun luonnekuvaukseeni paremmin nykyään ja mä olin varma, että joku satunnainen ohikulkija näkisi mun selkääni painetun, näkymättömän tekstin, jossa lukisi vitunmoinen paskapää.

Ne sanovat, että ensimmäinen kerta on aina vaikein.

Mun ensimmäinen kertani tuli vastaan sinä kesänä, kun mä jätin ottoperheeni ja pakenin junalla itärannikolle. Ottoiskältäni nyysimät käteisvarat eivät tulisi riittämään järin pitkään, mutta mä olin varma, että pahan paikan tullen mä tulisin keksimään jotakin, joka pelastaisi mut kaduille joutumiselta. Eihän rikkaan perheen ”lapsi” nyt voinut kerjäämään ruveta – eihän? Mä olin jo tottunut luksukseen, vaikka sillä olikin ollut hintansa, jonka olin sellaisesta elämästä joutunut maksamaan.
Lisäksi mä olin nähnyt liikaa kerjäläisiä kaduilla elämäni aikana. Lapsena mä olin pelännyt sellaista jengiä kuollakseni, mutta nykyään ne lähinnä kuvottivat ja säälittivät mua takkutukkineen ja kirpuista kuhisevine, säkkikankaisine vaatteineen.

Siinä oli todellakin jotain sellaista, joksi en itse koskaan halunnut tulla. Mä tekisin mitä tahansa välttääkseni sellaisen nöyryyttävän kohtalon ja mä tiesin, että mikäli mä mielin pärjätä yksin tässä mielettömän kokoisessa kaupungissa, johon olin matkaamassa, mun olisi parasta alkaa solmia uusia tuttavuuksia ja soluttautua niiden kautta mukaan piireihin.

Etsiessäni uutta tukiverkkoa jättikaupungin sykkeestä mä hukkasin vähitellen oman, menneen itseäni. Mä vittu näin sellaisia asioita tapahtuvan, joita mä en ollut osannut villeimmissä unissanikaan kuvitella tapahtuvan ja en valehtele yhtään sanoessani, että jokaisen illan ja yön myötä vaihtuvat ja muotoaan muuntelevat kadut asukkeineen onnistuivat täydellisesti siinä, mitä mun kasvattivanhempani eivät olisi koskaan kyenneet edes yrittämään.
Ne puolitoista ensimmäistä viikkoa, jotka mä elin leveästi sen miehen rahoilla ja nautin luksuksesta etsiessäni itselleni elämäni ensimmäistä, kunnollista tukiverkostoa kasvattivat mua enemmän, kuin mikään muu tapahtuma silloisessa elämässäni tätä aikaa ennen.

Sitä kautta mä sitten törmäsin Medusaan.

***

Sanotaan, että menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus kulminoituvat triangelin lailla yhteen ja että nämä kolme asiaa tulevat määrittämään lopulta sen, kuka sinä olet ja mikä on sun tekojesi summa. Sitten pistetään koko tämä tavara nätisti pakettiin ja leimataan laskuyhtälöstä lopputulokseksi saatu hintalappu siihen päälle.

Jos kävi hyvin, saattoi tulos olla positiivisuudessaan yllättävä ja siinä tapauksessa sut palkittaisiin ruhtinaallisesti – tyyliin hukutettaisiin ruusuihin ja kohdeltaisiin kuin kuningasta. Tai ainakin sua katsottaisiin sitten hyvällä tavalla ja muut katsoisivat sua kuin vertaistaan.

Paskempi puoli on taas siinä, jos juttu on miinusnollatulos. Silloin ei pahemmin toisten arvostuksilla hurrata ja sut voidaan poimia pois pakasta. Tässä tapauksessa ne voivat dumpata sut kevyesti sinne jätekatokseen odottamaan seuraavan roska-auton saapumista.

Sitä on just se helvetin numeropeli. Ja usko mua kamu, sä et todellakaan haluaisi kuulla tästä pelistä enää yhtään sen enempää. Tuon pelkän sanan kuuluisi nostattaa sun niskakarvasi pystyyn ja mikäli sä olit mun lailla päätynyt niihin piireihin, joissa tuo sana kuului miltei päivittäiseen käyttöön, niin fiksuna jätkänä tai likkana sä vaihtaisit piirejä aika helvetin nopeasti.
Nyt sulla saattaisi olla vielä ehkä pienehkö mahdollisuus paeta.

Ehkä ne eivät olleet vielä huomanneet sua, panneet merkille sun panostasi tässä porukassa tai olivat yhä epävarmoja sun läsnäolostasi. Ehkä eivät olleet vielä ehtineet tehdä kartoitusta sun suhteesi koska tarkat tiedot sun elämästäsi puuttuisivat yhä niiden käsistä.

Parhaassa tapauksessa sulla oli kaikki nuo valtit puolellasi ja sulla olisi yhä kädessäsi vapaalippu toiseen maailmaan. Se olisi kenties se ainoa keino, jolla sä saatoit välttää tulemisen meidän kaltaiseksemme tai jotakin vielä pahempaa.
Joten sä pakkaisit kamasi laukkuihin mahdollisimman nopeasti ja hiljaa. Ja oli parasta olla mahdollisimman tarkkaavainen, ikinä ei saanut jättää edes ääntäkään jälkeen. Ja sitten sä lähtisit. Katoaisit vaan pois meidän joukoistamme yhtä mystisesti, kuin olit sinne päätynytkin. Juoksisit kauas pois meidän seurasta etkä vittu ikinä kääntyisi kannoillasi katsoaksesi vielä kerran sitä maailmaa, mistä sä just luulit päässeesi eroon.

Tuossa vaiheessa sun ei kannattaisi olla hetkeäkään typerä.

Se peli kyllä löytäisi sut taas myöhemmin. Meni siihen sitten kaksi viikkoa, neljä vuotta tai vittu vaikka ikuisuus. Siihen sä sait luvan luottaa, että sun menneisyytesi suunnistaisi sun luoksesi ja etsisi sut takaisin helliviin käsiinsä ennemmin tai myöhemmin.

Joten parasta, mitä sä nyt tällä hetkellä saatoit tehdä,
oli juosta.

***

Jatko-osa The Zero Day nimiselle minitarinalle.

~¤ La Poesie de Mina ¤~

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Toipumisterapiaa

maanantai 16. syyskuuta 2013

Rivers & Veins

perjantai 6. syyskuuta 2013

Usvalaakso

perjantai 30. elokuuta 2013

Miseria

Mediaseksikäs Medikaatio

Bella Corona

perjantai 19. heinäkuuta 2013

The Hunting Season, osa I